Pääministeri Matti Vanhanen Vähäpäästöinen Suomi ja talous -seminaarissa Espoossa

Ilmastonsuojelu, kestävä kasvu ja hyvinvointi

(muutosvarauksin)

Hyvät kuulijat!

Eduskunnan syksyllä hyväksymässä ilmastopoliittisessa selonteossa on asetettu kansalliseksi tavoitteeksi - 80 % kasvihuonepäästöjen alenema v. 2050 mennessä.

Kun näin on päätetty, on tarkoitettu että merkittävä osa vähennyksistä tapahtuu päästökauppasektorin ulkopuolella: liikenteessä ja asumisessa, ihmisten tavallisessa elämässä.

Kun mittaluokat ovat tämän kokoisia, tulee meidän pyrkiä kiinnittämään huomio asioihin, jotka todella vaikuttavat miljooniin CO2 -tonneihin. Tavallisten ihmisten kannalta merkittävät säästöt syntyvät siitä, miten asunnot rakennetaan, miten ne lämmitetään ja viilennetään, miten jätehuolto, kierrätys sekä päivittäinen liikkuminen järjestetään. Nämä ovat arkielämän isoja asioita.

Pääkaupunkiseudun alueelta on kyselytutkimuksilla saatu seuraavat kulkutapajakaumat:

- kävely 33,0 %
- pyöräily 6,8
- linja-auto 14,9
- raitiovaunu 3,5
- juna 4,3
- metro 3,9
- henkilöauto38,8
- muu 1,7

Jos Helsinki otetaan erikseen, on esimerkiksi junan osuus 4 % ja metron osuus 6 %.

Joulun alla pidetty Kööpenhaminan ilmastokokous jäi valitettavan kauas sille asetetuista tavoitteista. Rohkenen sanoa, että kokous epäonnistui ja sen epäonnistuminen oli tappio koko maailmalle, EU:lle ja Suomelle. Emme maailmanyhteisön piirissä kyenneet sopimaan sitovista päästövähennystavoitteista, jotka mahdollistaisivat ilmaston lämpenemisen pysäyttämisen kahteen asteeseen.

Oma tuntumani Kööpenhaminan jälkimainingeissa on, että yli 190 maan väliseen, laillisesti sitovan ja kattavan sopimuksen aikaansaaminen tulee olemaan myös jatkossa hyvin vaikeaa. Kokouksen loppuasiakirjasta, joka ristittiinkin sopimuksen sijaan sitoumukseksi, poistettiin viime metreillä loputkin viittaukset tuleviin sopimuksiin edes tavoitetasolla. Emme myöskään nähneet aidosti vertailukelpoisia päästötavoitelukuja Kööpenhaminassa.

Suurin ongelma jälkikäteen arvioiden oli, että Kiina ja Intia olivat jo kokoukseen tullessaan päättäneet pysyä poteroissaan ja Kiina pystyi käytännössä puolustamalla omaa kantaansa johtamaan suurta joukkoa kehitysmaita. En usko, että tähän lukkoon olisi vaikuttanut puheenjohtajamaa Tanskan erilainen taktiikka.

Olemme kokoontumassa EU-maiden päämiesten kesken kanssa kahden viikon päästä pohtimaan, miten unionin tulisi jatkossa toimia ja mikä omassa strategiassamme meni pieleen. Itse arvioin, että kysymys ei ole niin mustavalkoinen, että unioni päättää oman tavoitetasonsa ja odottaa, että muut maat ja maanosat tulevat perässä.

Voi olla, että niin kutsutun YK-raiteen lisäksi tai rinnalla tarvitaan jonkinlaista välimallia tai maakohtaista ryhmittelyä. Kehittyneimmät kehitysmaat ovat tässä avainasemassa ja kehittyneen maailman, EU:n jälleen etunenässä, täytyy pohtia, miten heidät saadaan avautumaan.
Teollistuneilla mailla ei ole kovinkaan paljon luottamuspääomaa G77-maiden keskuudessa. Myös köyhimpien kehitysmaiden ja EU:n suhteita on selvästi tiivistettävä, jotta blokkiutuminen vältetään ja Kiinan kaltaiset maat eivät saa niin laajaa rintamaa taakseen.

Tavoitteena pitää kuitenkin olla edelleen kattava ilmastosopimus, joka sulkee pois vapaamatkustajat ja ilmastotavoite sisäistetään yhdeksi kansainvälisen kilpailun reunaehdoksi. On myös tärkeä muistaa, että ilmastotyö on käynnissä ja jatkuu tehostetusti kaikkialla maailmassa sopimusneuvotteluista riippumatta. Päästövähennyksiin pyritään joka puolella - hieman eritahtisesti ja eri tavoin – ja päämäärä on yhteinen.

Johtopäätös koskee Suomea useammalla tavalla. Suomalaisen teollisuuden ja osaamisen on tartuttava näihin maailmanlaajuisiin mahdollisuuksiin. Ilmastonmuutos avaa markkinat korkean osaamisen vihreälle teknologialle, jolla vähäpäästöisyyden ja hiilineutraalisuuden tavoitteet saavutetaan.

Yleensäkin Suomen valttikortiksi on tarjolla ekotehokkaan teknologian vienti. Se puolestaan toteuttaa kestävää kehitystä sekä kotimassa että ekoviennin kohteissa. Edellytyksenä on, että kotimarkkinakysyntä luo pohjan uuden teknologian ja referenssilaitosten käyttöönotolle.

Käytännön energiapolitiikka vaikuttaa suuresti siihen, millaisen teknologian viennissä onnistumme. Ja kuten kaikki tiedämme, hyvinvointimme kokonaistaso riippuu viennistä.

Mitä nopeammin pystymme investoimaan maailman kärkiteknologiaan, sen vähemmillä kustannuksilla oma kansallinen sopeutumisemme saadaan aikaan. Laiteviennin kautta voimme nimittäin jakaa väistämättömiä kansallisia kustannuksia näiden hyvien ja tarpeellisten laitteiden ostajille. Miksemme me tekisi näin? Joku tätä ilmastokohdennettua teknologiaa joka tapauksessa valmistaa.

Tässä yhteydessä haluan asettaa pohdittavaksenne kysymyksen: ovatko talouden instituutiomme oikein kohdentuvia silmällä pitäen sitä, että edessämme on tiikerinhyppy sellaiseen tuotanto- ja yhteiskuntarakenteeseen, joka sopii muuttuvan ilmaston maailmaan? Miten yksityinen ihminen voisi sijoituksillaan äänestää tällaisen tulevaisuuden puolesta? Miten valtio voisi vahvemmalti kantaa teknologisiin innovaatioihin väistämättä kuuluvaa riskiä?

Kysymys ilmastonmuutosta torjuvasta yhdyskuntarakenteesta on tärkeä ja siihen peilautuu poliittisen maailmankuvan eroja. Julkisessa keskustelussa tätä asiaa on käsitelty mm. laskemalla kunnan alueella tapahtuva liikenne ja jakamalla se kunnan asukasluvulla. Näin saadaan asukaskohtainen kasvihuonepäästöjen määrä tahi ekvivalentoitu keskimääräinen hiilijalanjälki.

Niin kiinnostavia kuin tällaiset vertailut ovatkin, niiden sisältö pitää tarkasti ymmärtää. Yhden kunnan alueen kasvihuonekaasupäästöihin vaikuttaa suuresti se, millaiset läpiajoväylät, satamat ja lentokentät sen alueella sattuu sijaitsemaan.

Jos kunnan alueella tapahtuva liikenteen päästö jaetaan asukasluvulla, kertoo tulos enemmänkin kuntalaisten altistumisesta päästöille kuin että kuntalaiset aiheuttaisivat nuo päästöt

Se, miten paljon kuntalaiset omalla toiminnallaan aiheuttavat liikenteen päästöjä ja mitä vaihtoehtoja heillä on, ei ole ihan yksinkertainen kysymys eikä ainakaan ratkea yllä esitetyllä jakolaskulla.

Esimerkiksi Uudenmaan kunnista Nurmijärvi, Mäntsälä, Tuusula, Hyvinkää ja Kirkkonummi ovat hyvin samalla kokonaispäästöjen tasolla - 100 000 CO2ekv tonnia kukin. Nurmijärven ja Tuusulan alueelle osuu huomattavan suuri kilometrimäärä moottoriteistä.

Jaettaessa päästömäärä asukasluvulla muuttuu kuva täysin. Mäntsälässä on lähes yhtä paljon päästöjä kuin Nurmijärvellä, mutta asukasluku puolet siitä. Näin yhden Mäntsälän asukkaan liikennepäästömäärä on 6 hiiliekvivalenttitonnia ja Nurmijärven asukkaan 3, 3 hiiliekvivalenttitonnia.

Tärkeintä olisi, että mahdollisimman moni mäntsäläläinen voisi tehdä Mäntsälässä töitä. Toisin sanoen, että työpaikat vastaisivat keskusrakennetta.

Jos katsomme koko pääkaupunkiseutua, niin alueella asuu miljoona ihmistä, joiden asukaskohtainen CO2ekv päästömäärä on 6,6 tonnia/asukas. Vuoden 2006 tilaston mukaan voimakkaimmin kasvaneet kasvihuonekaasupäästöt oli edellisellä kymmenvuotiskaudella aiheutunut sähkölämmityksestä ja muusta sähkön käytöstä.

Liikenteen kasvihuonekaasupäästöt ovat pääkaupunkiseudulla vajaa neljäsosa ja ne ovat kasvaneet 21 prosenttia vuodesta 1990.

Asiantuntijoiden mukaan eri liikennemuotojen välinen vertailu ei toistaiseksi ole mahdollista, sillä vertailukelpoisuudesta ei ole varmuutta. Sen verran rinnastusta voidaan kuitenkin tehdä, että jos tarvitaan tietty henkilökuljetuskapasiteetti, on se hoidettavissa ilmastoystävällisemmin 200 biokaasubussilla kuin rakentamalla metro.

Espoon metro säästäisi 11 000 CO2 tonnia vuodessa, kun liikenteestä pitää saada koko maassa miljoonien tonnien säästö. Siksi päähuomio pitää kohdistaa itse liikennevälineisiin ja niiden päästöihin. Tästä syystä polttoaineen sisältöratkaisut sekä hybridi- ja sähköautoihin siirtyminen on välttämätöntä.

Näissä kysymyksissä otaksumme runsaasti.. Olemme esimerkiksi ikään kuin automaattisesti olettaneet, että kerrostalo on energiataloudellisesti pientaloa tehokkaampi asumismuoto. Mutta kun asiaa ilmeisesi ensimmäisen kerran toden teolla kaksi vuotta sitten VTT.ssa selvitettiin, kävikin ilmi, että kerrostalo kuluttaa energiaa noin kolmanneksen enemmän asuinneliömetriä kohden, kuin pientalo. Tämä johtuu kerrostalon lämmitetyistä yhteisistä tiloista (porraskuilu, varastot) sekä vaipan kautta menetetystä lämmöstä.

Tai toisena esimerkkinä olkoon vesihuollon saneerausvelka. Rakennetun omaisuuden tilan inventointitietojen mukaan vesi- ja viemäriverkoston ns. saneerausvelka on sitä luokkaa, että näihin verkostoihin tulisi joka vuosi sijoittaa 360 miljoonaan euroa, jotta putkistot voitaisiin pitää kunnossa. Ilmastopoliittisia ratkaisuja tehdessä on pidettävä mielessä myös yhdyskuntarakenteen kestävyys.

Näillä tarkasteluilla olen koettanut osoittaa, että yleinen käsitys tiiviin asumisen ilmastopoliittisista eduista ei aina ja automaattisesti ole totta. Kun valtiona teemme ilmastopoliittisia ratkaisuja rakenteista ja investoinneista, tarvitsemme lisää vertailukelpoista tietoa parhaiden ratkaisujen löytämiseksi.

Itseäni viehättää puutarhakaupunki yhdyskuntarakentamisen ilmastopoliittisena vaihtoehtona. Puutarhakaupunkihan on ideologisesti ja ilmiönä kaupungin ja maaseudun hybridi. Sen erityisenä hyvinvointietuna on tarjota jokaiselle asukkaalle päivittäinen luontokokemus ilman erityistä matkustamista ”luonnon helmaan”.

Nelihenkinen perhe kuluttaa asumisessaan – asunnon sisällä - keskimäärin 15 prosenttia siitä kokonaisenergiasta, josta asunnon ulkopuolella kuluu 85 prosenttia. Tästä näemme toisen syyn, mikä puutarhakaupungissa kiinnostaa.

Mikäli työpaikat olisivat tällaisessa kaupungissa itsessään, etätyötä sovellettaisiin laajasti, talot olisivat uusiutuvaa energiaa käyttäviä matalaenergiataloja, ei tällainen puutarhakaupunki juurikaan aiheuttaisi ilmastonmuutosta. Jos kotitaloudella on mahdollisuus käyttää vihreää sähköä, aurinkoenergiaa, biodieseliä ja uusiutuvaa lämmitysenergiaa, on se tehnyt osansa ilmastonmuutoksen hillinnässä.

Tavoiteltava puutarhakaupunki on osa energian ja aineen paikallista kiertoa. Jos puutarhakaupunki on sopivan kokoinen, se saa uusiutuvan bioenergian lähimmästä ympäristöstään ja voi palauttaa tuhkan ja yhdyskuntalietteen takaisin kiertoon.

Kansainvälisessä tutkijayhteisössä ruotsalainen Folke Günther on puhunut korallieliön kaltaisesta puutarhakaupungista, jossa tähtimäinen rakenne päästää sisään ravinteiden hajottajat ja uudelleenrakentajat. Tällaisessa rakenteessa epäjärjestystä eli entropiaa syntyy mahdollisimman vähän ja elolliset luonnonprosessit pystyvät käsittelemään sitä. Puutarhakaupungin ja suurkaupungin eroa voidaan luonnehtia niinkin, että edellinen voi olla ”kevyesti ekologinen” kun taas suuren kaupungin ”raskas ekologisuus” vaatii energiaa.

Minkä tahansa yhdyskunnan ekologisen kestävyyden arviointi on monimutkainen asia.

Vaihtoehtojen vertailussa tarvitaan sekä malttia että lisää tutkimusta. Dipoli jos mikä on oikea paikka tämän näkökulman esiin tuomiseen.