Pääministeri Matti Vanhanen valtioneuvos Johannes Virolaisen muistomerkkijuhlassa Lohjalla
Hyvä Kyllikki Virolainen,
Hyvä juhlayleisö,
Olemme kokoontuneen valtioneuvos Johannes Virolaisen muistomerkkijuhlaan.
Johannes Virolainen syntyi 31. tammikuuta 1914 Viipurin maalaiskunnan Yläsommeen kylässä Anna-Lyydia ja Paavo Virolaisen kahdeksanlapsisen perheen nuorimmaksi pojaksi. Hän jätti maallisen taipaleensa koko kansan kunnioittamana valtiomiehenä täällä Lohjalla joulukuun 11. päivänä vuonna 2000.
Johannes Virolaisen elinaikaan mahtuivat itsenäisen Suomen historian suuret käännekohdat, ja hänellä oli niissä nuoresta pitäen oma paikkansa.
Lahjakas nuori Johannes pääsi Viipuriin oppikouluun ja hänestä tuli vuonna 1932 kylänsä ensimmäinen ylioppilas. Hän kirjoittautui Helsingin yliopiston maatalous- ja metsätieteelliseen tiedekuntaan, josta hän valmistui vuonna 1938. Hän ehti tulla assistentiksi ja aloittaa väitöskirjatyön, mutta syksyllä 1939 vasta 25 -vuotias vänrikki Virolainen määrättiin valmistelemaan Karjalan evakuointia. Harvoin niin nuorelle on annettu niin paljon vastuuta kansansa kohtaloissa. Ja vain 26-vuotiaana Virolainen kirjoitti Karjalan Liiton lausunnon eduskunnalle ja maan hallitukselle siirtoväen asuttamista koskevasta lainsäädännöstä. Nämäkokemukset nuorena saadusta suuresta vastuusta tuntuvat ja vaikuttivat koko elämän ajan.
Virolaisesta tuli koko maassa tunnustettu poliittinen johtaja, mutta hän oli poliittisen toimintansa alusta alkaen myös maamme karjalaisten edusmies. Hänestä tuli heimonsa henkinen johtaja ja hän oli Karjalan liiton puheenjohtaja ja kunniapuheenjohtaja. Tämäkin tehtävä vaati tahtoa sekä taitoa. Se vaati myös herkkää suomalaisen ja karjalaisen sielun ymmärtämistä - aluksi siirtoväen asuttamisessa, heimonsa käytännön asioiden hoitamisessa ja sitten Karjalaan liittyvässä keskustelussa ja kulttuurin vaalimisessa.
Ensimmäisissä sodan jälkeisissä vaaleissa vuonna 1945 Virolainen valittiin maalaisliiton kansanedustajaksi. Siitä alkoi hänen ainutkertainen parlamentaarikon uransa. Hän oli eduskunnan jäsen yhteensä 42 vuotta. Hän jäi valitsematta eduskuntaan kerran, 69 -vuotiaana, mutta palasi sinne hyvän vaalityön jälkeen 73 -vuotiaana. Siinä on mallia myös tämän päivän suomalaisille sekä politiikassa että muussa työelämässä! Hän oli eduskunnan arvovaltaa tinkimättömästi puolustava eduskunnan puhemies yhteensä kuusi vuotta. Lisäksi hänen parlamentaarista työtään kunnioitettiin maailmalla valitsemalla hänet kansainvälisen Parlamenttien välisen liiton puheenjohtajaksi.
Johannes Virolainen toimi kolmen vuosikymmenen ajanjaksona ministerinä peräti 15 hallituksessa ja pääministerinä vuosina 1964-1966. Hänen työnsä maa- ja metsätalousministerinä suomalaisen maaseudun ja maatalouden hyväksi on säilynyt hyvin mielessä. Yöpakkashallituksen ulkoministerin aika on yhä tutkijoiden ja meidän kaikkien mielenkiinnon kohteena. Opetusministerinä hän edisti sivistystä ja maamme alueellista tasa-arvoisuutta mm. toimimalla uuden koulutusjärjestelmän hyväksi sekä maakuntien yliopistojen perustamiseksi. Valtiollisena vaikuttajana hänen tekemänsä työ näkyy edelleen laajasti yhteiskunnassamme asioissa, joita me nykyään pidämme itsestäänselvyyksinä. Mutta niiden toteuttamiseen tarvittiin aikanaan tahtoa ja visiota sekä kykyä rakentaa laajaayhteistyötä yhteiskuntaan uudistusten toteuttamiseksi. Johannes Virolainen osasi tämän.
Johannes Virolaisen aatteellinen suunta oli hänelle varhain selvä ja siitä tuli hänen elämäntehtävänsä. Heti sodan jälkeen hän oli Maaseudun Nuorten Liiton perustajia ja ensimmäinen puheenjohtaja lähes kymmenen vuotta. Vuonna 1964 hän voitti puolueen puheenjohtajan tehtävän tiukassa vaalissa V.J. Sukselaiselta. Viisitoista vuotta myöhemmin hän hävisi paikan yhtä niukasti Paavo Väyryselle. Tämän jälkeen hänen lausahduksensa "Kansanvalta on puhunut, pulinat pois" on ollut demokraattisen asenteen esimerkkinä meille kaikille.
Entiselle puheenjohtajalle järjestetyssä kiitostilaisuudessa hämmennystä oli herättänyt se, ettei kiitettävä näyttänytkään olevan eläkkeelle vetäytyvä veteraani, vaan uusiin haasteisiin tähtäävä mies parhaissa voimissa. Edessä olivatkin vielä runsaan vuoden perästä tasavallan presidentin vaali ja erityisesti sitä ennen keskustan ehdokkaan valitseminen Kuopion puoluekokouksessa. Virolaisen suuruuden eräs piirre oli se, että hän oli valmis yhteistyöhön ja tukemaan niitäkin, jotka olivat olleet hänen kanssaan eri mieltä. Etenkin hän ymmärsi meitä nuoria, jotka kaksikymppisinä yritimme välillä väittää vastaan. Hän tuki, soitteli ja kannusti. Ja opetti käyttäytymisensä kautta politiikan tärkeimmän: politiikkaa ei tehdä itselle vaan kansalle ja sillä luottamuksella, jonka ihmiset suovat.
Politiikassa Virolainen nautti puolueensa laajan jäsenkunnan luottamusta ja vei sen varassa läpi uudistuksia. Hän eli ajassa ja katsoi tulevaisuuteen. Hän muutti puolueensa perinteisen yhteiskunnan maalaisliitosta nykyaikaisen Suomen keskustaksi. Hänestä on sanottu, että hän oli viimeinen suuri suomalainen talonpoikaisjohtaja. Sitä hän epäilemättä oli, mutta hän oli myös tulevaisuuden näkijä ja valtiomies, joka jaksoi katsoa koko Suomen kansan etua. Hän oli viimeiseen asti leivänkasvattaja. Hän oli ylpeä voidessaan kertoa olevansa maanviljelijä. Hän toi arjen kokemuksen suoraan pellolta Helsinkiin eikä hänen tarvinnut Helsingissä pokkuroida kenellekään, sillä hän oli itsenäisten talonpoikien sinne lähettämä.
Virolainen etsi ja sai yhteistyökumppaneita koko suomalaisesta yhteiskunnasta. Hän oli 1960 -luvulla keskusta-oikeisto -hallituksen pääministeri. Mutta erityisen pitkä kokemus hänelle kertyi punamultayhteistyöstä.
Johannes Virolaisen elämänpiiriin ja aatemaailmaan liittyi läheisesti myös osuustoiminta. Hän oli Osuuspankkien Keskusliiton hallintoneuvostossa ensin jäsen 15 vuotta ja sitten puheenjohtaja osuuspankkiliikkeen suuren murroksen ja uudistumisen vuosina 1960-1982. Mihin hän tarttui, sitä hän teki pitkäjänteisesti vuosikymmenten ajan. Sen avulla hänelle kehittyi ajallista perspektiiviä asioihin. Hän osasi suhteellistaa asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Hän ehti kokea ja olla asioissa mukana niin pitkän ajan kuluessa, että kykeni näistä kokemuksista ammentamaan neuvoa ja oppia. Hänen toimintakenttänsä ulottui laajalti myös raittiustyöhön, kulttuuriin ja suomalaisen sivistyspohjan vahvistamiseen. Yhteiskunnallisena keskustelijana hän jatkoi elämänsä loppuun asti. Hän otti kantaa ja kirjoitti jälkipolville sodanjälkeisen Suomen historian omalta paikaltaan lukuisten teostensa avulla. Hänen työnsä näkyi kuuden vuosikymmenen ajan suomalaisena laaja-alaisena vaikuttajana. Ja sinä Kyllikki, olit hänen rinnallaan, tukenaan ja innoittajana, kun hän lopulta yhteisenä valtiomiehenämme veti yhteen elämäntyönsä suuria linjoja osaksi kansakuntamme yhteistä muistia.
Johannes Virolaisen omin valtiomieslaatu tuli esiin erityisesti niissä kohdissa, jotka jakoivat hänen aikalaisiaan. Hänen aikanaan politiikan suuret ja pienet asiat liittyivät lähes aina myös presidentti Urho Kekkoseen. Johannes Virolaisen ensimmäinen omakohtainen poliittinen kriisi lienee ollut vuoden 1958 "yöpakkashallituksen" perustaminen ja hajoaminen. Voimme tänään lukea tuolloisen presidentin muistiinpanoista ja ulkoministerin kirjoista heidän käsityksensä tapahtumien kulusta. Kumpikin oli sekä silloin ja myöhemmin uskollinen omille lähtökohdilleen, Urho Kekkonen ulkopoliittiselle realismille ja Johannes Virolainen suomalaiselle parlamentarismille. Sama asetelma toistui vuosien varrella hallitummin pienissä ja suurissa asioissa, mutta leimahti jälleen selvemmin näkyviin alkukesästä 1979. Silloin "Juhannuspommin" yhteydessä oli kysymys "yleisistä syistä" hallitusta muodostettaessa.
Perimmiltään parlamentarismista oli kysymys myös keväällä 1981, kun keskusteltiin silloisen Koiviston hallituksen asemasta. Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen asettui tälläkin kertaa parlamentarismin kannalle, ja voimme sanoa, että siitä maassamme alkoi uusi parlamentarismin kehityksen kausi. Johannes Virolaisen pitkä linja löysi toteutuksensa.
Usein sanotaan, että Johannes Virolainen oli ajan vaatimuksiin sopeutuva pragmaatikko. Tämäkin pitänee paikkansa, mutta tämän päivän tiedoin ja kokemuksin Johannes Virolaisen parlamentarismissa voi nähdä sen syvemmän historiallisen puolen. Virolainen oli aina optimistinen, hän kesti suuriakin vastoinkäymisiä, hän halusi ja jaksoi olla pitkään politiikassa - koska hän uskoi lujasti demokratian lopulta voittavan maailmassa. Hänen toimintansa sinänsä ilmensi demokraattista vakaumusta, mutta hän myös joskus sanoi ääneen, ettei naapurimaassammekaan uusi sukupolvi lopulta hyväksy epädemokraattista järjestelmää.
Syvimmän kylmän sodan keskellä hän ikään kuin odotti tulevaa käännettä demokratian hyväksi - ja halusi olla silloin paikalla varmistamassa suomalaisen parlamentarismin suunnan. Näin myös tapahtui. Parlamentaarikko Johannes Virolainen kilvoitteli ikänsä historian kanssa demokratian puolesta - ja voitti kilvoituksensa.
Olisiko Johannes Virolainen siis vain lumeeksi elämänsä loppuun asti kiittänyt ja kunnioittanut suurta reaalipoliitikkoa Urho Kekkosta? En usko näin olleen. Päinvastoin. Kumpikin heistä oli kahteen kertaan nähnyt maamme kohtalon olevan veitsen terällä - ensiksi talvisodassa ja sitten jatkosodan lopulla kesällä 1944. Ja kumpikin oli myös kokenut historian kovan lain: sodan voittaneet suuret demokraattiset maat eivät olleet voineet auttaa eivätkä olleet auttaneet pientä demokraattista maatamme hädässä.
Johannes Virolainen tiesi ja tunsi aikansa kansallisen realismin perustan. Hänen heimonsa oli menettänyt kotiseutunsa sodassa ylivoimaa vastaan. Kylmän sodan vaiheissa hänen johtamansa keskusta oli oleellisessa maan ulkopolitiikan vankkumaton tuki ja turva. Historian paradokseihin kuuluu, että juuri varmimpiin kohdistuvat suurimmat vaatimukset ja he myös joutuvat viemään muun joukon pahimpien paikkojen yli. Tähän Johannes Virolaisella oli henkilökohtaista voimaa, karjalaista sitkeyttä ja parlamentaarikon ansaitsemaa kansan suoraa kannatusta. Tähän viittasi myös presidentti Mauno Koivisto muistosanoissaan. Virolainen sanoi usein, että politiikka on mahdollisuuksien taitamista. Se vaati tosiasioiden tunnustamista, toisten mielipiteiden huomioimista ja kykyä rakentaa yhteistyötä ja kompromisseja. Se on ollut pienen maan voima.
Johannes Virolainen tiesi, että maamme tarvitsi sekä voimakasta ulkoista realistia että voimakasta sisäistä demokraattia. Samalla hänen näkymänsä tähtäsi pitkälle, meidän aikaamme ja ylikin.
Aatemaailmansa Johannes Virolainen peri karjalaisesta kodistaan. Sen hyvän ihmisen ja kunnon kansalaisen ihanteen hän otti omakseen ja sellainen hän oli myös itse. Karjalainen kyläyhteisö kantoi huolta omistaan ja kylän ensimmäinen opintielle päässyt tunti vastuunsa kansaansa kohtaan. Ajatus vapaasta, vastuullisesta ja tasa-arvoisesta ihmisyydestä isänmaan ja maailman rakentamisen perustana on yhä uudelleen ja uudelleen vedonnut suomalaisiin. Näin on myös tänään, ja uskon näin olevan myös tulevaisuudessa.
Hyvä juhlayleisö,
Joskus yhdessä ihmisessä voi toteutua paljon siitä, mikä on hyvää hänen heimossaan ja maakunnassaan, hänen aatteessaan ja hänen kotimaassaan. Tällainen ihminen antaa voimaa aikalaisilleen ja hänen muistamisensa rohkaisee meitä, häntä seuraavia sukupolvia.
Te kuvanveistäjä Nora Tapper olette todenneet jokin aika sitten taiteestanne seuraavasti: "Teosteni taustalla on usein ajatus ajasta: ajan kulumisesta, mitä muistamme ja mitä haluamme muistaa, mitä meistä ja ajastamme muistetaan". Johannes Virolaisen muistomerkki muistuttaa meitä hänestä ja hänen ajastaan, jotta mekin saisimme voimaa ja viisautta rakentaa uutta aikaamme. Kiitän teitä työstänne.
Kiitän myös muistomerkkitoimikuntaa, siinä edustettuina olevia yhteisöjä ja sen puheenjohtajaa, tohtori Tytti Isohookana-Asunmaata tämän suuren hankkeen toteuttamisesta.
Kiitän Eduskuntaa, Karjalan liittoa, Keskustaa ja Lohjan kaupunkia ja kaikkia muita tukijoita suuren suomalaisen, uusmaalaisen, karjalaisen ja suuren lohjalaisen muistomerkkihankkeessa.
Mutta haluan lausua kunnioituksen sanat myös niitä lukuisia Johanneksen tukimiehiä kohtaan, joita teitä täällä on paikalla paljon, ja joista osa teistä vuosikymmenien ajan muodostitte sen välttämättömän linkin Johanneksen kannattajiin. Hän saattoi palvella isänmaataan siksi, että hänellä oli vankkumaton tukijajoukko tavallisia suomalaisia miehiä ja naisia. Te kirjoititte työllänne yhdessä Johanneksen kanssa suomalaista kansanvallan historiaa. Olkaa ylpeitä siitä, että saitte olla työssä mukana ja kertokaa lapsenlapsillenne, mitä on kansanvalta, jolla suomalainen hyvinvointi rakennettiin maailman eturiviin.
Kansakuntamme kunnioittaa tällä muistomerkillä vuosisadan parlamentaarikon ja vuosisadan kokeneimman valtioneuvoston jäsenen elämäntyötä.
Paljastamme nyt valtioneuvos Johannes Virolaisen muistomerkin.